Magneettikuvaus (MRI) on ei-invasiivinen diagnostinen kuvantamistekniikka, jossa saadaan aikaan tarkkoja kuvia kehon eri osista käyttämällä korkean magneettikentän ja radioaaltojen yhdistelmää. Yksinkertaistettuna MRI havaitsee kehossa olevat vesimolekyylikeskittymät ja sopii erinomaisesti esimerkiksi pehmytkudoksen ja verisuonten kuvaukseen.
Toisin kuin röntgenkuvaukseen ja ydinlääketieteeseen, magneettikuvaukseen ei liity ionisoivaa säteilyä, eikä rutiininomaisesti käytettäviin kliinisiin MRI-laitteisiin liity ilmeisiä turvallisuuskysymyksiä. Kyky tallentaa suuri määrä kuvallista dataa ja käyttää tietokonegrafiikkaa datan esittämiseen eri suunnista/tasoista auttaa kehittämään diagnostisia mahdollisuuksia ”nähdä” poikkeamat. MRI-tekniikat, kuten magneettiresonanssispektroskopia, toiminnallinen magneettiresonanssikuvaus ja magneettiresonanssiangiografia parantavat entisestään kliinistä päätöksentekoa.
MR-laitteiden kliiniset sovellukset jatkavat laajenemistaan ja tarjoavat entistä paremman havainnointikyvyn tunnistaa ja luokitella aivoissa, selkärangassa, vatsassa, raajoissa jne. havaittuja poikkeavuuksia ja leesioita. Magneettikuvauksesta on tullut ”kultainen standardi” erityisesti aivojen ja selkärangan leesioiden diagnosoinnissa ja hoidossa, sillä magneettikuvauksessa pystytään erottamaan aivojen, pehmytkudoksen, hermojen, jänteiden, rustojen, rasvakudoksen ja luun harmaa ja valkoinen aine.
Magneettikuvauksessa käytettävät varjoaineet auttavat tunnistamaan poikkeamia. Valtaosa näistä aineista annetaan suonensisäisesti, jolloin ne väliaikaisesti muuttavat magneettiresonanssisignaalin ominaisuuksia. Rintakudoksen MRI-kuvantaminen on vain yksi alue, jolla varjoaineet auttavat tunnistamaan poikkeamat – etenkin korkean riskin potilailla, joiden kohdalla on syytä välttää ionisoivaa säteilyä, jota mammografiaan liittyy.
Tieteellisestä näkökulmasta katsottuna MRI-kuvantamisella on valtava piilevä potentiaali, joka viittaa siihen, että MRI:n kliininen rooli tulee laajenemaan pitkälle tulevaisuuteen.